Kauneutta etsimässä – Kymmenen vuoden tauon jälkeen taas urkujen ääressä
Torstai 19.11.2026
Tänään mie kävin taas kirkossa soittamassa urkuja. Nyt harjoittelin lähinnä joululauluja.
Siinä soittaessani tulin ajatelleeksi, että miulla on näiden urkujen kanssa ollut aika pitkä ja mutkikas yhteinen historia. Vaikka varsinaisesti en ole niitä kovin kauaa elämästäni soittanutkaan.
Mie aloitin pianonsoiton kuusivuotiaana yksityisoppilaana. Hain silloin myös musiikkiopistoon, mutta en päässyt. Hakijoita oli niin paljon, ettei kaikille riittänyt paikkoja.
No, ei siinä auttanut kuin jatkaa yksityisopettajan kanssa.
Joskus neljännellä tai viidennellä luokalla hain sitten musiikkiopistoon klarinetinsoittoa opiskelemaan. Ja sinne mie pääsin! Siitä alkoivat klarinettitunnit, musiikinteoriat ja kaikki muu musiikkiopistoon kuuluva.
Yhdeksännen luokan jälkeen menin taidelukioon. Aluksi jatkoin siellä klarinetinsoittoa, mutta vaihdoin sen pian lauluun. Piano pysyi kuitenkin mukana koko ajan pääinstrumenttina.
Meillä olisi ollut taidelukiossa mahdollisuus yhdessä musiikin kurssissa päästä kokeilemaan Savonlinnan tuomiokirkon urkuja. Voi että, miten mie sitä odotin!
Mutta arvatkaapa, kuka oli juuri silloin kipeänä?
No mie tietenkin.
Sinne meni se mahdollisuus. Ja se harmitti minua monta vuotta!
Urut olivat kiehtoneet minua jo pitkään. Se valtava soitin, jonka ääni voi olla välillä niin hiljainen ja herkkä, että sitä tuskin kuulee, ja seuraavassa hetkessä koko kirkko tuntuu täyttyvän äänestä.
Ja kaikki ne pillit, koskettimet, jalkiot ja erilaiset äänikerrat!
Miten ihmeessä joku osaa hallita sitä kaikkea?
Myöhemmin pääsin vähän tutustumaan urkujensoittoonkin. Innostuin siitä niin paljon, että hain peräti kaksi kertaa Sibelius-Akatemian kanttorikoulutukseen.
Mutta eipä tärpännyt kummallakaan kerralla.
Hakijoita oli valtavasti, ja juuri silloin oli vielä tehty joku oikein massiivinen kampanja, jolla houkuteltiin ihmisiä hakemaan koulutukseen.
Että kiitos vaan siitäkin! 😄
No, mie jätin sitten hakemiset siihen. Päätin hakea kosmetologikouluun. Ja samalla jäivät urutkin.
En tainnut koskea niihin ainakaan kymmeneen vuoteen.
Ja nyt mie sitten kuitenkin istun taas urkupenkillä ja opettelen.
On muuten aika hauskaa huomata, miten paljon uutta löydettävää tässä soittimessa on. Pianolla on tullut soitettua lapsesta asti, mutta urut ovat ihan oma maailmansa.
Samoja kappaleita voi soittaa kummallakin, mutta miten erilaiselta ne kuulostavatkaan!
Uruissa voi vaihdella äänikertoja, yhdistellä erilaisia sointeja ja rakentaa kappaleeseen aivan uudenlaista tunnelmaa. Ja kun siihen lisätään vielä jaloilla soittaminen, niin kyllä siinä riittää aivoille ja raajoille tekemistä.
Välillä tuntuu, että kädet ja jalat eivät ole ollenkaan samaa mieltä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. 😄
Mutta juuri se tässä onkin niin mukavaa. Saa opetella, kokeilla, ihmetellä ja välillä vähän tuskaillakin.
En mie tiedä, mihin tämä urkujensoiton opiskelu vielä johtaa. En ota siitä stressiä, vaan haluan pitää sen mukavana juttuna.
Tänään mie ainakin istuin siellä kirkossa soittelemassa joululauluja ja tutkimassa, millaisia ääniä siitä valtavasta soittimesta tällä kertaa löytyy. Se cis jäi muuten soimaan taas…
Ja nyt, kun ajattelen sitä taidelukiolaista tyttöä, jota harmitti niin vietävästi, ettei päässyt silloin kokeilemaan tuomiokirkon urkuja, niin ehkä hän olisi aika mielissään, jos tietäisi, että vielä joskus sitä pääsee ihan oikeasti opiskelemaan.
Vaikka siihen menikin muutama vuosikymmen.
Inka
Kauneuden luoja, yrittäjä, hevosihminen ja nainen, jolla on vielä monta unelmaa toteutettavana.
Tässä kuvassa on Joensuun kirkon urut. En ole niitä päässyt soittamaan, mutta oli niin kauniit, et piti ottaa kuva.

