Kauneutta etsimässä – tästä se alkaa
7.11.2026
Mitä tapahtuu, kun ihminen, joka on tottunut tekemään koko ajan jotakin, pysähtyykin kirjoittamaan ajatuksiaan?
En tiedä. Mutta ehkä se tästä vielä selviää. 😄
Sain nimittäin valmentajaltani haasteen alkaa kirjoittaa päiväkirjaa.
Päiväkirjaa! Mie!
Oonhan mie joskus lapsena kirjoittanut päiväkirjaa, mutta siitä on vierähtänyt jo muutama vuosi. Tai oikeastaan muutama vuosikymmen.
En yhtään tiedä, mitä tästä tulee. Tai tuleeko yhtään mitään. Mutta ajattelin, että kokeillaan. Eihän sitä muuten tiedä.
Ja kuka tietää, ehkä tästä syntyy vielä jotain sellaista, mitä en osaa tässä vaiheessa edes kuvitella.
Mutta mistä ihmeestä sitä sitten kirjoittaisi?
No vaikka aluksi ihan tavallisesta lauantaipäivästä täällä Sulkavalla.
Tähänkin päivään on taas mahtunut monenmoista.
Aamu alkoi tuttuun tapaan hevosten, Viksun ja Sepon, viemisellä ulos ja tallin siivouksella.
Siinä on muuten sellainen aamujumppa, ettei tarvitse erikseen miettiä, millä saisi itsensä hereille. Oli yö sitten nukuttu hyvin tai huonosti, hevoset odottavat aamulla ruokaansa ja ulospääsyä.
Eikä niitä juuri kiinnosta, huvittaisiko emäntää vielä hetki köllötellä peiton alla. 😄
Tallihommien jälkeen vähän siivousta, pari työjuttua ja sitten päätin lähteä Viksun kanssa metsään.
Tähän aikaan vuodesta päivänvalo on jo niin kortilla, että jos aikoo maastoon, on sinne lähdettävä ajoissa.
Viksu tuli meille kesällä. Aluksi sitä ei kiinnostanut pätkääkään kuka mie oon. Vasta syyskuussa se alkoi vihdoin luoda minuun katseita ja hyväksyä et ehkä mie oonkii ihan hyvä tyyppi sen mielestä. Meillä on vielä yhteinen matka aika alussa, ja opettelemme tuntemaan toisiamme.
Olen huomannut, että ratsastuskentällä Viksu tuntuu stressaantuvan kovasti. Se alkaa narskutella hampaitaan ja purra kuolaimia. Ihan kuin se yrittäisi kertoa, ettei sillä ole siinä tilanteessa hyvä olla.
Niinpä olen ajatellut, että mitäpä jos ei nyt väkisin yritetäkään.
Mennään mieluummin metsään. Tehdään yhdessä mukavia asioita. Tutustutaan rauhassa ja annetaan luottamuksen kasvaa.
Ehkä se ratsastuskenttäkin alkaa joskus tuntua mukavammalta paikalta. Ehkä se vielä joskus oppii luottamaan minuun.
Eihän tässä nyt mikään kiire ole.
Ja siellä metsässä mie tänään tajusin jotain itsestäni.
Miten paljon mie rakastankaan kauneutta.
Aurinko ei paistanut. Ei ollut mikään erityisen hieno ilma. Sellainen tavallinen harmaa marraskuinen päivä.
Mutta metsä oli silti niin kaunis.
Kivet, kalliot, syksyn värit, tuulessa heiluvat heinät. Se hiljaisuus ja rauha.
Viksun kanssa kuljettiin ja ihmeteltiin ympäristöä. Ei ollut kiire mihinkään.
Ja mie huomasin katselevani kaikkea sitä kauneutta, mitä ympärillä oli.
Mie oon aina tykännyt kauniista asioista. Enkä tarkoita pelkästään sitä, mitä yleensä pidetään kauniina.
Kauneutta voi olla vanhassa kivessä, sammaleessa, hevosen liikkeessä tai siinä, miten valo osuu puiden väliin.
Ehkä siinä on yksi syy siihenkin, miksi olen päätynyt kauneudenhoitoalalle.
Minua on aina kiehtonut kauneus. Sen näkeminen, löytäminen ja luominen.
Ja ehkä kiehtovinta on se, että kauneutta voi löytyä sellaisestakin paikasta, mistä sitä ei ensimmäisenä osaisi etsiä.
Kauneus on kulkenut miun mukana elämässä monella tavalla. Ei pelkästään työssä, vaan ihan tavallisessa arjessa.
Ja kauneuttahan on niin monenlaista.
Mitähän tästä vielä tulee?
Nyt mie sitten istun tässä kirjoittamassa tätä ensimmäistä päiväkirjamerkintää.
En tiedä, mitä kaikkea tänne tulen kirjoittamaan.
Varmaan hevosista, musiikista, kauneudesta, työstäni, yrittäjyydestä ja ihan tavallisesta elämästä.
Ja ehkä myös niistä asioista, jotka eivät aina mene niin kuin olen suunnitellut.
Sillä eihän elämä pelkkää kauneutta ja auringonpaistetta ole.
Välillä harmittaa, välillä väsyttää, välillä innostun jostakin niin kovasti, että suunnitelmia syntyy enemmän kuin ehdin toteuttaa. Ja välillä sitä miettii, että mitähän tässä oikein pitäisi seuraavaksi tehdä.
On unelmia, joita haluaisin toteuttaa. On asioita, joita haluaisin muuttaa. Ja varmasti tulee vielä monta sellaista päivää, jolloin kaikki ei mene ihan putkeen.
Ehkä mie kirjoitan niistäkin.
En tiedä vielä kehtaanko näitä koskaan julkaista, tai lukeeko näitä koskaan kukaan muu kuin mie itse.
Mutta jos sie nyt tätä luet, niin ilmeisesti ainakin tämän ensimmäisen olen uskaltanut julkaista. 😄
Tänään oli kuitenkin hyvä päivä.
Sain tallin siivottua, muutaman työasian hoidettua ja käytyä Viksun kanssa metsässä.
Ja nyt olen kirjoittanut ensimmäisen päiväkirjamerkintäni.
Ei hassumpi lauantai. Nyt taidan lähteä ottamaan hevoset sisään ja laittamaan saunan päälle.
Katsotaan, mitä elämä tuo seuraavaksi tullessaan.
💛 Inka
Kauneuden luoja, yrittäjä, hevosihminen ja nainen, jolla on vielä monta unelmaa toteutettavana.